Kaikki teemat
Kansanomaiset nauhat

Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen K0001/0893 Suomen käsityön museo, Elsa Silpala, K0157/0031 Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen

Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen





Kuteelliset nauhat
Pirtanauhat

Pirtanauhoja voitiin kutoa joko nauhapirralla tai irtoniisien avulla. Nauhapirralla kudottaessa työvälineenä käytettiin pirran lisäksi käpyä, jolle kudelanka oli kierretty ja jonka avulla kuvio poimittiin ja kude painettiin kiinni. Niisien avulla kudottaessa käytettiin pirran sijasta papeloa. Papelo on 20-25 cm pitkä ja 1 ½ - 2 cm paksu pyöreä, sileä puikko. Niisinä käytettiin kalalankaa ja niisilankojen kiinnittämistä varten tarvittiin pieni nappula. Valmiiksi kudottu pirtanauha kerättiin vyökelalle, jota kutoja piti esiliinan kauluksen alla vyötäröllään (Kaukonen 1965, 38. Merisalo 1978, 15–16. Schvindt 1982, 179.)

Pirtoja on olemassa kahta erilaista mallia. Yksinkertaisemmassa mallissa pirran piissä eli säleissä on vain yksi reikä kussakin. Tällä mallilla voitiin kutoa yksinkertaista ripsinauhaa sekä kuvionauhaa poimimalla kuvio loimesta. Toisessa pirtamallissa kussakin pirran säleessä on yksi tai kaksi lyhyttä lisärakoa, jolloin pirtaa nostaen ja laskien saatiin aikaan kaksi lisäviriötä ja siten voitiin kutoa neliniitisiä kuviomalleja ilman poimintaa (Kaukonen 1965, 28–29. Schvindt 1982, 177–178.) Lyhyiden lisärakojen idea oli siinä, että niiden avulla kuviolangat saatiin helposti erilleen pohjaloimesta, mikä nopeutti kutomista ja helpotti kuvion tekoa. Tätä lisäraollista mallia on kutsuttu myös lohenpyrstöpirraksi, koska sillä voitiin kutoa ns. pyrstökuviota. Lisäraolliset pirrat ovat perusmallia uudempi versio ja luultavasti tämä kehittyneempi malli on vakiinnuttanut asemansa Suomessa 1800-luvun alkupuoliskolla (Gardberg 1980, 12–13.)

Nykyiset teollisesti valmistetut nauhapirrat ovat lähinnä suoralinjaisia, kaiteenomaisia, mutta entisaikaan mallit olivat usein myös pyöreitä. Yleensä pirrassa oli jonkinlainen kahva tai tarttumaosio, joka oli kuvioitu. Työvälineet ovat perinteisesti olleet puisia, mutta esimerkiksi lappalaiset valmistivat pirtansa ja käpynsä alueelle ominaisesta materiaalista eli poron sarvista. Lapissa käpy oli myös poikkeuksellisesti kaareva eikä suoralinjainen, kuten muualla maassa. Kaarevuus helpotti kuvion poimintaa (Lappalaisten pirroista ks. Itkonen 1984/1, 358–359.)

Pirtanauhan, kuten muidenkin nauhojen loimi luotiin yleensä seinään kiinnitettyjen tappien välissä. Valmiin loimen toinen pää kiinnitettiin seinään tai johonkin huonekaluun, entisaikaan myös erityiseen haarukkapuuhun eli tekemishankoon. Kutoja istui luonnonväärän puun varren päällä, jonka toinen pää oli kaksihaarainen. Loimen toinen pää kiinnitettiin haaraan, toinen kutojan vyötäisille. Kutominen pirralla ja niisillä oli hidasta puuhaa, siksi kutomiseen oli Keski-Euroopassa keskiajalla kehitetty myös erityinen kutomateline. Nauhan kutomiseen on voitu käyttää myös pieniä kangaspuita. Näiden apuvälineiden käyttö Suomessa on ollut lähinnä länsisuomalainen ilmiö, mutta paikoin niitä on käytetty myös muualla maassa (Kaukonen 1965, 16, 33–34. Schvindt 1982, 179.)

Nauhapirralla kudottaessa loimi pisteltiin pirtaan siten, että langat pujotettiin vuoroin pirran rakoihin ja vuoroin reikiin. Loimen tuli olla keskellä pirtaa, jotta tasapaino säilyi. Irtoniisiä käytettäessä tarvittiin papeloa, joka sijoitettiin n. 30 sentin etäisyydelle loimen alusta, siten että joka toinen loimilanka kierrettiin papelon ympäri yläkautta ja joka toinen alakautta. Niidet tehtiin kalalangasta papelon ja loimen alun väliin siten, että kalalanka pujotettiin vuoroin papelon yli tulevien lankojen yli ja papelon ali tulevien lankojen ali. Langan aloituspää solmittiin puunappulaan ja nappulalle nostettiin n. 12–15 sentin pituinen pohjukka alaviriössä olevien lankojen alitse (Merisalo 1978, 16–17).

Loimen kiinnittäminen kutojan vyölle mahdollisti loimen pingotuksen säätämisen. Pirralla kudottaessa ensimmäinen viriö saatiin, kun pirta painui omalla painollaan alas ja raoissa olevat langat nousivat ylös.

Kude pujotettiin viriöön ja sen jälkeen pirtaa nostettiin ylös, jolloin rei’issä olevat langat nousivat ylös ja aukesi toinen viriö. Käpyä tai erityistä lastaa käyttämällä saatiin painettua kude tiukasti paikalleen. Sellaisessa pirrassa, jossa oli lyhyempiä lisärakoja, saatiin aikaan yhteensä neljä erilaista viriötä (Kaukonen 1965, 28. Merisalo 1978, 17.)

Irtoniisien avulla kudottaessa saatiin ensimmäinen viriö papelolta ja toinen niisiä nostamalla. Irtoniisillä kutominen oli periaatteessa samanlaista kuin pirralla kutominen eikä valmiista nauhasta voinut erottaa, oliko se tehty pirralla vai niisillä. Tosin tiettyjä malleja on tavattu kutoa vain irtoniisillä. Irtoniisien käyttö mahdollisti hyvinkin leveiden nauhojen kutomisen, koska niisiä voitiin luoda aina tarvittava määrä. Pirta saattoi olla liian kapea leveimpien nauhojen tekoon (Kaukonen 1965, 36. Merisalo 1978, 17.)

Pirtanauhan pinta muistuttaa lähinnä kudotun kankaan pintaa. Yksinkertaisimmissa pirtanauhoissa rakenne on ripsimäinen eli nauhassa on kuteen suuntaisia kohollaan olevia raitoja. Poimintakuvioisille nauhoille on ominaista, että pinnassa erottuu joskus pitkiäkin loimen suuntaisia lankajuoksuja eli nastoja. Erityisesti kuvioloimesta poimituissa nauhoissa kuvio erottuu paksumpana lankana, koska kuvioloimi luotiin yleensä paksummasta materiaalista. Väreillä puolestaan saatiin erottumaan esim. leveyssuuntaisia raitoja ja poimimalla geometrisiä vinokuvioita.

Pirtanauhat voidaan jakaa kolmeen eri luokkaan, joiden perusteena ovat kuviottomuus, yksinkertaiset ja monimutkaiset kuviot. Jaottelu on tässä tehty pitkälti Toini-Inkeri Kaukosen luokittelun pohjalta.


Yksinkertaiset ripsinauhat

Sisällysluettelo


Kirjoittaja: Susanna Terho