Kaikki teemat
Kansanomaiset nauhat

Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen Suomen käsityön museo, Elsa Silpala K0157/0011

Suomen käsityön museo, Elsa Silpala K0157/0010 Suomen käsityön museo, Elsa Silpala K0157/0012 Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen


Kuteettomat nauhat
Viittelöidyt verkkonauhat

Viitelöityjen nauhojen tekoon tarvittiin tikkuja tai puikkoja loimesta poimitun viriön eli tiuhdan pitelijänä lankojen kiertoasennon säilyttämiseksi. Loimi viritettiin perinteisesti seinään kahden puutapit väliin, mutta viritys on saattanut tapahtua myös lautaa tai seivästä hyväksi käyttäen. Paikoin Suomessa on käytetty myös erityistä kutomatelinettä, johon loimi on saatu pingotettua. Itse kutominen tapahtui sormien ja tikkujen avulla (Kaukonen 1965, 86.)

Viitelöinti tarkoittaa sitä, että tikkua hyväksi käyttäen loimesta poimittiin viriö, siten että loimilankoja kierrettiin verkkomaisesti toistensa ympäri. Tikku jätettiin paikalleen pitämään poimittu viriö kohdallaan. Avautuneeseen viriöön asetettiin myös toinen tikku, joka kuljetettiin loimen toiseen päähän. Nauha valmistui siis samanaikaisesti molemmista päistä. Kun seuraava viriö oli poimittu, poistettiin edellinen tikku ja kiristettiin verkkoa viimeksi pannulla tikulla. Loimea ei voitu kutoa täysin loppuun, vaan keskikohtaan jäi lyhyt kutomaton loimikohta. Se joko vahvistettiin tai katkaistiin, jolloin saatiin yhtä aikaa tehdyksi esim. nauhapari sukkanauhoiksi. Tekniikasta käytettiin myös nimitystä noukkiminen eli verkkonauha kudottiin noukkien (Kaukonen 1965, 94–95, 99. Merisalo 1978, 28 – 29.)

Verkkonauhojen tekoon on käytetty perinteisesti villa-, pumpuli- tai hamppulankaa. Suomen kansanomaisten verkkonauhojen malleissa on erilaisia tapoja kiertää lankoja. Yksinkertaisimmassa mallissa (vuoroittainen viitelöinti) loimilangat kierrettiin aina kukin viereisensä langan ympäri. Nauhan pinnassa langat juoksevat tällöin loivasti mutkitellen nauhan pituussuuntaan päästä päähän. Rakenne on harvahkoa verkkoa (Kaukonen 1965, 95–96. Merisalo 1978, 28–30. Nissinen 1938, 78. Saarto 1941, 24.)

Toispuoleisessa viitelöinnissä loimilangat on kierretty joka toisen langan ympäri, jolloin muodostui vinottainen reunasta reunaan kulkeva kuvio. Kudos muistuttaa toimikkaan sidosta ja näyttää valmiina kaksinkertaiselta ja tiheältä sidokselta (Nissinen 1938, 77.)

Loimi voitiin myös viitelöidä kaksipuolisesti siten, että nauhan reunat poimittiin kiertäen kohti keskustaa joko vuoroittaisesti tai toispuoleisesti, mutta keskustassa langat yhdistettiin ristiin. Tällöin keskelle muodostui pyrstömäinen tai sydämen muotoinen kuvio. Sydänkuvio ja erilaisia v-kirjaimen muotoisia kuvioita saatiin esille, kun käytettiin eri värisiä loimilankoja (Kaukonen 1995–96. Merisalo 1978, 28–30. Nissinen 1938, 78.)

Viitelönauhoille on ominaista niiden verkkomainen joustava ja solmuton pinta, jossa loimi muodostaa vinoraitaista kuviota (Saarto 1941, 24). Tunnusomaista on myös nauhan kutomaton keskikohta, jollainen muodostui pitkiin, vöiksi tarkoitettujen nauhojen keskelle esim. turkinvöihin. Viitelöintitekniikkaa onkin käytetty yleisesti turkinvöiden tekemisessä. Nämä vyöt olivat usein leveitä ja niitä saatettiin tehdä ompelemalla kaksi kapeampaa viitelöityä nauhaa rinnakkain. Turkinvyöt olivat yleensä yksivärisiä, sen sijaan sukkanauhat kudottiin kuviollisiksi. Kuvioita saatiin luomalla loimilangat tietyssä järjestyksessä. Kuviot muodostuivat tekniikasta johtuen poikki- tai vinojuoviksi sekä kiilakuvioiksi (Nissinen 1938, 78.)

Kuten jo historiaosuudessa mainittiin viitelöinti- eli språgning -tekniikkaa käytettiin myös pitsitöiden tekemiseen. Kapeissa nauhoissa verkkomainen kudos ei tule kovin hyvin esille, kun taas esim. suurissa koristeellisissa pitsitöissä koristeellisuus saadaan esille juuri verkkorakenteen avulla. Kapeissa nauhoissa käytettiin yleensä vain yhtä viitelöintitapaa eli lankoja kierrettiin aina samalla tavalla. Pitsitöissä puolestaan hyödynnettiin kaikkia tapoja ja saatiin aikaan reikäkuvioita (Saarto 1941, 25.)


Kuteettomat nauhat - Ristikkonauhat

Sisällysluettelo


Kirjoittaja: Susanna Terho