Kaikki teemat
Kansanomaiset nauhat

Suomen käsityön museo, Elsa Silpala K 0157/0002

Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen



Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen




Kuvat ylhäältä alas:

1. Lautanauhan kudontaa

2. Euran muinaispuku

3. Lautanauhan käännöskohta

Nauhojen historiaa
Lautanauhat – esihistoriallisen ajan taidonnäyte

Lautapalojen avulla tapahtuva kutominen on maailman vanhimpia tunnettuja käsityötaitoja ja taito lienee hallittu jo muinaisessa Egyptissä (n. 3000 eKr. lähtien). Euroopassa lautanauhakudontaa esiintyi jo nuoremman kivikauden aikaan (n. 3000–1200 eKr.). Euroopan vanhin varmasti lautanauhatekniikalla kudottu tekstiililöytö on Tanskasta vanhemmalta pronssikaudelta, yli 3000 vuoden takaa, jolloin tyttöjen lyhyitä ripsuhameita on valmistettu lautanauhatekniikalla (Kaukonen 1965, 10. Merisalo 1978, 9.)

Egyptiläisen ja skandinaavisen materiaalin välille ei ole pystytty osoittamaan selvää yhteyttä, mutta ilmeisesti sellainen on olemassa. Lautanauhatekniikan katsotaan olevan varsin omaperäinen ja on epätodennäköistä, että sama tekniikka olisi itsenäisesti kehittynyt useammalla eri alueella. Todennäköisesti on olemassa jokin yhteinen alkulähde, jossa tekniikka on kehitetty ja josta se levisi ympäristöönsä (Sarkki 1979, 8.) Lautanauhatekniikka on ollut jo varhain universaalia ja taito on hallittu hyvinkin erilaisilla ja toisistaan kaukana olevilla alueilla. Tekniikasta löytyy havaintoja Euroopasta Aasiaan ja jopa Etelä-Amerikkaan asti, missä perulaiset ja muut alkuperäiskansat ovat tehneet lautanauhoja suuresti muistuttavia nauhoja (Geijer 1994, 52. Trotzig & Axelsson 1958, 8.)

Suomessa lautanauhojen kutomisen taito on hallittu viimeistään rautakaudella n. 500-luvulta jKr lähtien (Merisalo 1978, 9). Tekniikka on jo tuolloin ollut kehittynyttä ja lautanauhat taidokkaasti kudottuja. Tieto perustuu rautakautisiin hautalöytöihin, joista on löydetty erilaisiin tarkoituksiin käytettyjä monimutkaisiakin nauhoja. Rautakaudella (500 eKr.–1500 jKr.) lautanauhatekniikalla tiedetään valmistetun nauhoja mm. kankaiden ja pukujen reunuksiksi, vöiksi, hiuslaitteisiin ja mahdollisesti jalkineiden siteisiin (Kaukonen 1965, 10, 79). Vanhimmat Suomesta löytyneet yksinkertaiset lautanauhat on ajoitettu kansainvaellusajalle (400–600 jKr.). Suomen vanhin tunnettu lautanauhalöytö on peräisin 500-luvulta jKr. Huittisten Nanhian ruumishaudassa olleesta kangaslöydöstä. Haudassa olleen toimikaskankaan reunuksena oli käytetty yksiväristä lautanauhaa, jonka pinta on ollut punosmaista parittaista silmukkakudosta (Kaukonen 1965, 79. Sarkki 1979, 9.)

Nauhankudonta saattaa olla Suomessa jo varhaisempaakin perua kuin rautakautista. Rautakaudella vallalla olleen ruumishautauksen ansiosta on löydetty jäänteitä lautanauhoista. Tätä edeltävällä pronssikaudella (1300–500 eKr.) Suomessa yleistyi hetkellisesti tapa polttaa vainajat. Samalla paloivat vainajan vaatteet, joten jää vain arvailujen varaan, osattiinko jo pronssikaudella kutoa lautanauhaa (Lehtosalo-Hilander 1982, 5., ks. esihistoriallisista hautaustavoista myös Huurre 1990.) Kaikkea esihistoriallista materiaalia ei myöskään koskaan löydetä eikä kankaita ole juuri säilynyt meidän päiviimme asti. Siten ajoitukset antavat vain viitteitä, mutta eivät sulje pois sitä mahdollisuutta, että nauhoja olisi jo aiemminkin osattu kutoa. Jo kivikauden lopulta, noin 2000-luvulle eKr. sijoittuvalta ajalta onkin olemassa viitteitä siitä, että jo tuolloin Suomessa osattiin punoa yksinkertaisia naruja, joita on saatettu käyttää myös kankaan teossa (Huurre 1998, 203). Punomisesta ei ole enää pitkä matka nauhoihin. Nauhatekniikan edistyksellisyys jo varhaisessa vaiheessa viittaisi myös siihen, että lautanauhoilla on Suomessa takanaan pidempi historia kuin minkä me nyt tunnemme.

Haudoista löytyneet nauhat ovat yleensä pieniä, mahdollisesti vain muutaman senttimetrin mittaisia kappaleita, mutta niiden perusteella on pystytty jäljittelemään alkuperäistä mallia ja käyttötarkoitusta. Täyttä varmuutta ei ole siitä, että uusintamalli vastaa täysin alkuperäistä. Hautalöytöihin perustuvat uusintapuvut havainnollistavat kuitenkin hyvin rautakaudelle tyypillisiä nauhojen käyttötapoja. Perniön muinaispuvussa hameen helma sekä kaula- ja hiha-aukot on reunustettu lautanauhoilla. Nauha on kudottu niin leveäksi, että se on käännetty kaksinkerroin reunan ympärille. Esiliina on sidottu vyötärölle lautanauhalla. Myös Euran puvussa esiliina on sidottu vyötärölle lautanauhalla. Nauha on ollut niin pitkä, että sillä on ensin vyötetty esiliina ja sen jälkeen nauhaan on ripustettu veitsi tuppineen, jonka jälkeen nauhan päät on vasta solmittu. Alusmekon päällä olevan suorakaiteen muotoisen vaippahameen päihin on valmistettu kankaankutomisen yhteydessä lopetusnauhat. Vaipan hulpiot on kudottu pyöreiksi tuppiloiksi ja hulpioiden reunojen päälle on ommeltu kolmiväriset lautanauhat (Lehtosalo-Hilander 1984, 72–75. Ks. myös Lehtosalo-Hilander 2001.)

Lautanauhatekniikkaa on siis osattu käyttää jo rautakaudella taidokkaasti hyötytarkoituksessa. Kankaan kutomisen yhteydessä reunoja huoliteltiin kutomalla niihin aloitus- tai lopetusnauhoja lautanauhatekniikalla. Tällöin kankaan loimilankoja käytettiin nauhan kuteina (Lehtosalo-Hilander 1982, 37–38.) Kankaan päättely lautanauhatekniikalla on ollut teknisesti huikea suoritus ja vaatinut tekijältään vankkaa käsityötaitoa. Vaikka nauhoja valmistettiin esihistoriallisella ajalla lähinnä käytännön tarkoituksiin, on niissä jo varhain ollut mukana koristeellisuushakuisia piirteitä. Nauhat olivat yksi muoto tuon ajan koruista, joilla pukuihin saatiin aikaan näyttävyyttä.

Pohjoismaissa lautanauhakudonta eli loistokauttaan rautakaudella ennen nauhapirran yleistymistä (Kaukonen 1965, 84). Selvää suuntautumista koristustarkoituksessa valmistettuihin nauhoihin ilmentävät nauhojen eläinkuviot. Pohjoismaissa vanhimmat eläinornamentiikalla koristellut lautanauhat ovat peräisin 500-luvun jKr. Norjasta. Suomessa ei esihistoriallisella ajalla esiintynyt eläinkuvioita, meillä huippuosaaminen ilmeni monimutkaisina geometrisinä kuvioina. Yhtenä osoituksena Pohjoismaisesta huippuosaamisesta on pidetty viikinkiaikaista (800–1050 jKr.) lautanauhojen koristelua kulta- ja hopealangalla. Kyseisen kaltaisia nauhoja on löytynyt ainakin Birkasta, Ruotsista (Kaukonen 83, Sarkki 1979, 9, 43.) Ruotsalainen Agnes Geijer on ollut sitä mieltä, että koristelumateriaali eli kulta- ja hopealanka lienee kulkeutunut eteläisten kauppayhteyksien kautta Pohjolaan, myöhemmin hän on kuitenkin korjannut käsitystään ja pitänyt todennäköisempänä, että nauhat tuotiin valmiina idästä Ruotsiin (Geijer 1994, 86).

Suomesta löytyneistä lautanauhoista tyylikkäin ja taidokkain on peräisin rautakauden lopulta, 1000-luvulta tai 1100-luvun alusta ja se löytyi Varsinais-Suomesta, Maskun Humikkalasta erään naisen haudasta. Nauha oli 2,5 cm leveä, kokovillainen ja kuvioitu hannunvaakuna -kuvioilla. Nauhaa oli käytetty puukon ja tupen kannattajana esiliinan päällä. Tämän monimutkaisesti kuvioidun nauhan tekeminen on vaatinut tekijältään kehittynyttä työtaitoa sekä pitkäaikaista kokemusta lautanauhan kutomisesta (Kaukonen 1965, 81–82.)

Lautanauhakudonta on esihistoriallisella ajalla ollut erityisesti korkeassa sosiaalisessa asemassa olevien naisten työtä. Pohjois-Euroopan kuninkaallisten naisten haudoista on löydetty keskeneräisiä lautanauhoja ja heidän tiedetään myös kutoneen nauhoja (Geijer 1994, 87.) Vielä varhaiskeskiajan Euroopassa lautanauhojen teko ja käyttö vaatteissa oli ylhäisten naisten puuhaa. Myöhemmin säätyläiset ryhtyivät käyttämään toisenlaisia koristeita vaatteissaan ja 1300-luvun paikkeilla lautanauhojen teko ja käyttö muuttivat muotoaan kansanomaisemmiksi ja lautanauhat jäivät elämään lähinnä kansantaiteena. Suomessa ja Pohjoismaissa ilmeni samaa suuntausta. Suomessakin laudoilla kutominen ja nauhojen käyttö oli pitkään lähinnä ylhäisten naisten harrastus, mutta uudella ajalla (1500–1600-luvulta alkaen) koristenauhojen käyttö vaatetuksessa on ollut pääasiassa kansanomainen tapa (Kaukonen 1965, 84, 122. Merisalo 1978, 10.)

Lautanauhatekniikalla on ollut tärkeä osa tekstiilien valmistuksessa kankaankudonnan ollessa vielä kehittymätöntä. Laudoilla kudotut kapeat kaistaleet ommeltiin yhteen, jolloin muodostui leveämpiä kappaleita, joista puolestaan voitiin valmistaa kokonaisia vaatteita tai peitteitä (Thorman 1944, 178.)


Pirtanauhat - keskiajan uutuus

Sisällysluettelo


Kirjoittaja: Susanna Terho