Kaikki teemat
Kansanomaiset nauhat

Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen K0167Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen K0001/0878ja K0001/1899Suomen käsityön museo, Liisa Korhonen K0908/0005



Mökin mummojen harrastusta vai ammattimaista nauhankudontaa?

Nauhojen teko kukoisti Suomessa vielä 1800-luvun alkupuolella siinä määrin, että tuskin oli taloa, jossa naisväki ei olisi osannut jonkun tyyppisiä nauhoja tehdä (Schvindt 1982, 174). Kaikkia tarvittavia nauhoja ei kuitenkaan aina ehditty tehdä itse vaan osa myös ostettiin. Esimerkiksi morsiamet eivät aina ehtineet valmistaa itse kaikkia hääjuhlassa jaettavia nauhoja. Niinpä nauhojen teossa olivat apuna äidit tai erityiset nauhankutojat, jotka olivat erikoistuneet valmistamaan morsiamille nauhoja (Kaukonen 1965, 24.) Toisaalta kaikki eivät välttämättä myöskään osanneet tehdä erikoisimpia nauhoja. 1800-luvun loppua kohden esim. viitelöidyt turkinvyöt teetettiin yleensä muualla, ja tämä aukaisi tilaisuuksia taitaville tekijöille (Kaukonen 1965, 107–108.) Nauhoihin on liittynyt niin paljon erilaista symboliikkaa, että luultavasti itse tehdyt nauhat ovat olleet kuitenkin arvostetumpia kuin ostonauhat. Samoin on oletettavaa, että erityisillä nauhankutojilla teetettiin arkisia ja lukumääräisesti enemmän käytettyjä nauhoja, kun taas koristeelliset, poimintakuviolliset ”edustusnauhat” olisi pyritty kutomaan itse.

Monin paikoin mökkiläismummot ansaitsivat lisätuloja myymällä kutomiaan nauhoja. Tämä oli tärkeä osa toimeentuloa aikana, jolloin eläkeläisten sosiaali- ja toimeentulojärjestelmät olivat kehittymättömiä eikä kunnalliskotikaan houkutellut. Kutominen oli kevyttä ja vähän tilaa vaativaa, lisäksi kustannukset olivat pienet. Työ vaati vähän lankatarpeita ja työkaluja – se oli siis sopivaa lisätienestiä vanhukselle, jonka elanto muuten oli tiukassa. Nauhankutojamummot valmistivat nauhoja tilauksesta ja paikoin kiersivät myös talosta taloon niitä valmistamassa (Kaukonen 1965, 107–108. Merisalo 1978, 13.) Ruotsalaisella Pohjanmaalla tiedetään olleen runsaastikin ammattimaisia nauhankutojia, tilattomaan väestöön kuuluneita vaimoihmisiä, jotka ansaitsivat elantonsa kokonaan nauhoja kutomalla vielä paikoin 1900-luvulle tultaessakin. Nauhankutojat lienevät olleen yleisesti leskivaimoja tai naimattomia talon tyttäriä, jotka olivat perintönä saaneet kotoaan vain pienen mökin palstoineen (Dahl 1987, 351. Kaukonen 1965, 109.)

Nauhankutojia arvostettiin kuin mitä tahansa käsityöläistä. Nauhankutoja sai talossa erinomaisen kohtelun, esim. parempi nukkumapaikka lämpimine vällyineen kuului etuihin, saattoipa isäntä tarjota ryyppyäkin lääkepullostaan (Kaukonen 1965, 109–110.) Taitavia nauhankutojia lienee käytetty mielellään, koska heistä pidettiin tarkoituksella hyvä huoli, jotta he tulisivat taloon toistekin kutomaan. Suomessa myös käsityöläiset ovat harjoittaneet aikoinaan laajamittaista nauhankudontaa, ja tuotteita on viety jopa ulkomaille asti myyntiin (Kaukonen 1965, 107.)

Nauhakudonnalla on ollut erityinen laajuus ja laatu Ruotsin Taalainmaalla, missä naiset ovat yleisesti kutoneet nauhoja myyntiin, nauhoja myytiin naapuripitäjiin sekä ulkomaille asti. Moran pitäjässä eräs kylä oli erikoistunut varta vasten vientiin meneviin nauhoihin (Nylén 1978, 197.) Suomessa vienti ei ole ollut yhtä systemaattista. Vienti keskittyi lähinnä 1800-luvulle Varsinais-Suomeen, mutta paikoin jo 1700-luvulla tiedetään Turusta viedyn Tukholmaan pellavanauhaa. Erityisesti Nousiaisissa tilattoman väen naiset ja lapset ovat ahkerasti harjoittaneet nauhankudontaa myyntiä varten. Varsinais-Suomen nauhojen vienti ulkomaille on kuitenkin ollut satunnaista ja vienti on oletettavasti suuntautunut pääasiassa Suomeen, mihin pitäjän nauhankudonnan elinvoimaisuus on suurelta osin perustunut. Myös Itä-Suomesta on paikallisia tietoja nauhan myynnistä ja ammattimaisesta kutomisesta. Nauhojen kaupittelu on toiminut myös eräänlaisena vara toimeentulona poikkeustilanteissa. Esimerkiksi Ilmajoella nauhoja tiedetään myydyn vuoden 1853 kadon jälkeen Virrankoski (1963, 240–241.)

Lautanauhoja on tehty Länsi-Suomessa 1900-luvulle asti ohjaksiksi, hevosvarusteiden vöiksi, esim. mahavöiksi ja satulavöiksi. Lujuuden takia on suosittu lautanauhan vaikeaa tekniikkaa. Turun köydenpunojat valmistivat talvisaikaan puhdetöinä näitä lautanauhoja ja Turusta taito siirtyi Huittisiin, kun eräs turkulainen työmies siirsi taidon huittislaiselle torpparin lesken perheelle. Lautanauhojen kutomisesta tuli ajallaan perheen pääelinkeino (Kaukonen 1965, 73–74, 114–115.)

Nauhankutomisen voi sanoa olleen 1900-luvulle tultaessa mökin mummojen ammattimaista toimintaa sekä ammattimaisten käsityöläisten yksi toimiala. Toisaalta se oli kotitarveteollisuutta, kun nauhankudonnan taitaneet talon naiset kutoivat nauhoja jokapäiväisiin tarkoituksiin. Perinteisessä muodossaan nauhojen kutominen ei missään vaiheessa ole ollut vain harrastusta, koska harrastukseen liittyy aina tavallaan vapaa-ajan kuluttaminen. Jo esihistoriallisella ajalla naisväki kutoi nauhoja käytännön tarpeisiin, samoin myöhemmin nauhankudontaa on harjoitettu kotitarveteollisuutena, ei aikaa tappaakseen. Koristetarkoituksessakin kudotut nauhat olivat jotain muuta kuin pientä puuhastelua. Sen sijaan 1900-luvulla nauhaperinteen elvyttämiseen on liittynyt enemmänkin harrastuksen omaisia piirteitä.


Suomen käsityön museon kokoelmat

Sisällysluettelo


Kirjoittaja: Susanna Terho