Kaikki teemat
Kansanomaiset nauhat
Suomen käsityön museo, Liisa KorhonenSuomen käsityön museo, Liisa Korhonen







Sulhasen sukkanauhat Houtskäristä 1959. Museovirasto, Kansatieteellisen osaston esinekokoelmat, K 6833.

Nauhasta on moneksi
Nauhojen hyöty- ja koristekäyttö vaatetuksessa

Erilaisia nauhoja on Suomessa käytetty jo esihistorialliselta ajalta lähtien sekä hyöty- että koristetarkoituksissa. Kansanomaisessa vaatetuksessa nauhoilla on ollut erityisen keskeinen ja tärkeä osa. Nauhoja on käytetty mm. esiliinojen ja hameiden vyönauhoina, miesten housujen vöinä, viittojen ja turkkien vöinä, erilaisina kannatin- ja olkainnauhoina, sukkanauhoina, kapalovöinä, kampaus- ja päähinelaitteissa, kenkien pauloina ja tallukoiden nauhoina sekä hevosten ohjaksina ja mahavöinä. Yksinkertaisimpia nauhoja käytettiin vaatteiden saumojen ja päärmeiden vahvistamisessa ja erilaisina ripustimina pyyhkeissä ja vaatteissa (Kaukonen 1965, 14.) Esihistoriallisella ajalla käyttötarkoitukset ovat olleet lähes yhtenevät historialliseen aikaan verrattuna, erityispiirteenä tosin se, että esihistoriallisella ajalla nauhoja käytettiin yleisesti myös vyötäröllä roikkuvien arkisten tarvekalujen kannattimina (Sarkki 1979, 64, 78.)

Eri nauhatyyppien ominaisuudet ja rakenne määrittivät yleensä nauhan käyttötarkoituksen. Joustavuus, lujuus ja esteettiset ominaisuudet vaikuttivat siihen, millä tekniikalla eri tarkoituksissa käytettäviä nauhoja valmistettiin, samoin värit ja mallit valittiin käyttötarkoitukseen sopiviksi

(Nylén 1978, 195–196). Nauhojen suosio ja niiden käytön yleisyys entisaikaan perustui siihen, että nappien, hakasten tai muiden kiinnitysmenetelmien käyttö ei vielä silloin ollut yleistynyt, koska kyseisten kiinnikkeiden tekeminen oli työlästä ja ostaminen tuli kalliiksi. Vyömäiset nauhat olivat tällöin oiva ratkaisu monenlaiseen tarkoitukseen (Schvindt 1982, 174.) Nauhoja saatettiin myös tietoisesti käyttää vaihtoehtoisena kiinnityksenä. Erilaiset metalliset hakaset tai vastaavat voivat aiheuttaa arkoihin tekstiileihin ikäviä jälkiä mm. pesun yhteydessä ja siksi suosittiin ennemminkin nauhoja tekstiilien suojelemiseksi (Trotzig & Axelsson 1958, 9). Toisaalta taas pitkä, leveä ja kirjava nauha oli huomattavasti komeampi ja näyttävämpi kuin esimerkiksi pieni korusolki. Nauhoja voitiin siis käyttää koristetarkoituksessa korujen rinnalla tai niiden sijaan.

Nauhojen käyttö vöinä eri yhteyksissä lienee ollut merkittävimpiä käyttötapoja. Nappien ja vetoketjujen puuttuessa vöillä oli tärkeä osa housujen vöinä sekä vaatteiden, erityisesti matkaturkkien vöinä. Nämä myös isännän vöiksi sanotut turkinvyöt sidottiin kaulan takaa rinnalle ristiin ja kierrettiin vielä vartalon ympäri. Markkina- ja kaupunkimatkat olivat eräänlaisia vuoden kohokohtia, jolloin lähipitäjien asukkaat kokoontuivat markkinapaikoille ostoksille, tapaamaan toisiaan ja huvittelemaan. Tapahtumalla oli juhlallinen luonne ja siksi asunkin piti olla asianmukainen. Turkinyö oli miehillä tähän tapahtumaan liitetty arvoasuste. Vyön tarkoitus oli toimia myös lämmikkeenä, sillä tiiviisti vyöllä sidottu vaate oli lämpimämpi kuin vyöttämätön. (Kaukonen 1965, 14–15, 19, 28. Merisalo 1978, 7.)

Lappalaiset ovat perinteisesti käyttäneet kokovillaisia värikkäitä pirtanauhoja pääasiassa kengänpauloina ja vöinä sekä paikoin koristenauhoina kansanpuvuissa. Lappalaisten kengissä, vuotajalkineissa oli leveä suu, joka sidottiin tiukasti nauhalla kiinni nilkan ympäri, jotta kenkä ensinnäkin pysyi jalassa ja toisekseen lumi ei päässyt sisälle kenkään. Nämä käytetyt tupsulliset kengänpaulat olivat kolmiosaiset. Niissä oli keskellä nauhapirralla kudottu nauha, jonka toisessa päässä oli lyhyt, paksu sormeillen palmikoitu rahnikko, toisessa päässä pitkä ohut tupsupäinen nyöriosa eli pärkinen. Paulat kierrettiin nilkkaan siten, että rahnikko kiinnitettiin jalkineessa olevaan nahkasilmukkaan eli paulanalustaan. Nauha kierrettiin jalkineen varren päälle ulkokautta ja aloittaen alhaalta kierros kierroksen viereen. Päällimmäiseksi jäi pärkinen. Nauha solmittiin lopuksi siten, että tupsu jäi iloisesti heilahtelemaan nilkan ulkosyrjälle (Jomppanen 1982, 24. Veriö 1968, 54).

Lappalaiset käyttivät pirtanauhoja myös komsiossa eli perinteisessä lappalaisten kehdossa, joka toimi ajoittain myös kuljetusvälineenä. Perinteisesti kuomun reunasta lähti kolmihaarainen palmikoitu tai pirralla kudottu nauha, joka yhtyi yhdeksi komsion keskipaikkeilla ja ulottui jalkopäähän asti. Nauhan tehtävä oli pitää kuomun reunaan ommeltu kankainen silmipeite koholla, jottei se painunut nukkuvan lapsen kasvoille. Nauhaan voitiin myös ripustaa erilaisia helyjä lapselle, joilla saattoi olla myös lasta suojeleva tarkoitus (Itkonen 1984/2, 389. Jomppanen 1984, 160. Veriö 1968, 55.)

Nauhoilla oli keskeinen osuus myös Suomen kansanpuvuissa, joissa niitä käytettiin sidonta ja koristetarkoituksissa. Kansanpuvut olivat 1800-luvulle asti talonpoikaisväestön perinteisiä juhlavaatteita, joissa esiintyi alueellisia eroja. Kansanpukuihin liittyneet nauhat olivat kansanomainen tapa, sillä herrasväen muotiasusteissa nauhoja ei käytetty koristetarkoituksessa. Alueilla, joilla kansanpuku säilyi pisimpään käytössä, olivat myös nauhojen mallit ja käyttö monivivahteisimpia (Kaukonen 1965, 14. Kaukonen 1985, 11, 105. Merisalo 1978, 14.) Myös Ruotsissa nauhoja käytettiin pisimpään vaatetuksessa ns. vanhoillisilla alueilla perinteisten kansanasujen yhteydessä ja tätä kautta rikkaiksi nauha-alueiksi Ruotsissa kehittyivät Taalainmaa, Hälsingland, Skoone ja Lappialueet (Nylén 1978, 195.)

Suomessa nauhoja on käytetty kansanpuvuissa monissa eri tarkoituksissa. Sukat ovat olleet alkujaan lähinnä juhla-asuun kuuluvia, ja arkioloissa sukkia on käytetty vähän. Polvihousujen kanssa sukat olivat kuitenkin välttämättömiä ja kansanpukuihinkin liittyi usein pitkävartiset sukat. Sukat sidottiin polvitaipeen kohdalta pirta- tai verkkonauhaisilla sukkanauhoilla paikoilleen. Sukkanauhat olivat yleensä hyvin pitkiä ja hienoimpien nauhojen päissä oli tupsut. Sukkien ja sukkanauhojen käyttö on ollut jonkinlaista ylellisyyttä ja juhlallinen tapa. Tieto Helsingin pitäjästä kertoo, että 1700-luvun lopulla paikalliset talonpojat eivät pitäneet itseään hyvin puettuina, jollei heillä ollut punaisina loistavia sukkanauhoja (Sirelius 1915, 228.) Humppilassa taasen sukkanauhoihin liittyi seuraavanlainen tapa: ”Sunnuntai-iltaisin kun nuoriso lopetti leikkinsä, nuoret miehet tarkastivat saapuvilla olevien neitosten sukkanauhat. Niiden kauneuden mukaan arvosteltiin tytön kätevyyttä. Huolimatonta pilkattiin” (Kaukonen 1985, 97). Sukkanauhojen perusteella voitiin siis arvioida naimattomien tyttöjen käsityötaitoja ja asettaa emäntäehdokkaat järjestykseen.

Kuten arkivaatteissakin, käytettiin nauhoja myös kansanpuvuissa irtovöinä ja esiliinojen nauhoina. Kansanpuvuissa vyötä käytettiin myös hameen tai paidan päällä, tällöin nauhat olivat yleensä erityisen leveitä ja koristeellisia. 1700-luvun lopulla kansanpuvuissa alkoivat yleistyä vyötäröllä kannettavat, koristellut irtotaskut. Hameen päällä kannettavat taskut kiinnitettiin vyötärölle yleensä pirtanauhan avulla ja nämä kannatinnauhat kudottiin usein leveiksi ja koristeltiin runsain poimintakuvioin (Kaukonen 1985, 50, 78, 82.)


Häät nauhaperinteen säilyttäjinä

Sisällysluettelo


Kirjoittaja: Susanna Terho