top

Kynttilän valoa

Kynttilät ja niiden mukanaan tuoma valo ja lämpö ovat tärkeäksi koettu osa suomalaisten talven viettoa nykypäivänä. Kynttilät luovat tunnelmaa ja syksyn iltojen pimentyessä kohti talvea elävän liekin merkitys korostuu. Kynttilä on kulttuurin osa ennen sähkövaloja, ja sellaisenaan se tuo palan perinteistä suomalaisuutta nykyajan koteihin. Mutta vaikka kynttilä useimpien nykyajan ihmisten mielissä onkin vanha, ikiaikainen valonlähde, ei kynttilän historia todellisuudessa ole Suomessa kovin pitkä. Euroopassa jo antiikin roomalaiset tiettävästi käyttivät kynttilöitä, ja sittemmin eurooppalaisessa traditiossa kynttilällä on ollut tärkeä osa esimerkiksi kirkollisena symbolina. Suomessa tilanne on kuitenkin ollut toinen. Kynttilät yleistyivät kansan keskuudessa vasta 1800-luvun puolen välin jälkeen, kun parafiini 1830 ja sittemmin myös steariini keksittiin. Sitä ennen valontuojana savupirteissä olivat yleisesti päreet, ja mm. C. R. Berch toteaa vuonna 1732 suomalaisista : "Heidän köyhyyttänsä osoittaa sekin, että he eivät käytä talikynttilöitä muuta kuin mahdollisesti vieraitaan varten, vaan polttelevat kuivia tikkuja, joita he sanovat päreiksi ja joita käytetään suurimmassa osassa Suomea melkoiseksi rasitukseksi muukalaisille, jotka miltei tukehtuvat savuun jos he seisovat, ja joiden siitä syystä täytyy välttämättömästi istuutua penkeille." (Sirelius 1989:351.) Samoin kuvin myös Linne luonnehtii suomalaisia 1732, ja Bäckman toteaa Jalasjärveltä: "Takkaan viritetään hämärän tullessa vaikea, joka palaa yhtä kyytiä makuulle menoon asti valaisten huoneen ja palvellen työskenteleviä kynttilän ja päreen sijasta, joita ei lainkaan tai kovin säästeliäästi käytetään." (Sirelius 1989: 349.)

Kynttilöiden asema 1700-luvun Suomessa oli käytännössä vielä olematon, ja niiden tilalla käytettiin sisätilojen valontuojina päreitä, takkoja ja moninaisia paikallisia variaatioita lampuista. Riippui paljolti aineksista, mitä poltettiin. Varsinaisen kynttilän valu perustui eläintalin saannille, ja siihen ei tavallisella kansalla ollut varaa ainakaan suuressa määrin käytettäväksi. Niinpä kaikenlaisten rasva-ainesten saatavuus vaikutti kynttilän tai sitä edeltävien lamppujen muotoutumiseen. Esimerkiksi Ahvenanmaalla, missä siikaa saatiin runsaasti, kerrotaan käytetyn siian rasvaa lamppujen polttoaineena. Olaus Magnus puolestaan kertoo, että nauriin sisään saatettiin panna jotain rasva-ainetta palamaan, ja siten hyödynnettiin juureksen kova kuori. Nykyistä kynttilän muotoa lähempänä olivat plusit eli kurkkulamput. Hämeessä ja Länsi-Suomessa eläinten teurastuksen yhteydessä otettiin talteen paitsi rasva myös muut ainekset, ja kurkkuputkesta tehtiin eräänlainen kynttilää muistuttava putkilo. Kurkkutorvi puhdistettiin, kuivattiin ja sidottiin toisesta päästään kiinni, minkä jälkeen sen sisälle pantiin rasvan lisäksi muita teurasjätteitä. Nämä kyllä paloivat, mutteivät olleet käyttöarvoltaan talin veroisia. Tällaisen "kynttilän" levittämää jouluista tuoksua voi nykyisin vain aavistella, ja selvää onkin, että joulunkaltaisina juhlapäivinä todellisten kynttilöiden käyttö korvasi huokeat tekeleet.

Kynttilöiden polttaminen korostuu erityisesti joulun aikaan, ja esimerkiksi Kaisu Jaakkola totesi tutkimuksessaan, että lähes tulkoon sata prosenttia suomalaisista polttaa kynttilöitä jouluna. Samoin jo 1700-luvulla joulu oli kynttilöiden käytön tärkein päivä. Joulun alustöihin kuului kynttilöiden teko, ja Tuomaana kaikkien jouluvalmisteluiden oli oltava tehtynä, niin myös kynttilöiden. Sanottiin, että jos jouluna ruoka loppui, se merkitsi talon köyhtymistä tulevana vuonna. Samalla periaatteella myös kynttilöitä raaskittiiin nyt reilummin polttaa. Jouluaamuksi valmistettiin 1-2 haarakynttilää, joissa yksittäisiä sydämiä laitettiin 4-5 kuhunkin tikkuun. Valmistus tapahtui ns. kastomenetelmällä eli kirnuun kaadettiin sulaa talia, missä tikusta roikkuvia, talittuja lankoja sitten kastettiin. Kun tali kirnussa väheni, kaadettiin joukkoon kuumaa vettä, jolloin tali nousi jälleen ylemmäs. Sama menetelmä on käytössä edelleen, mikä osaltaan heijastelee kynttilöiden perinteellisen merkityksen säilymistä.

Joulun kynttiläperinteeseen liittyi tiiviisti koristeellisten kynttilänjalkojen käyttö. Kun itse kynttilät säilyttivät pitkään yksinkertaisen kruunukynttilämuotonsa, jalat tehtiin sitäkin juhlavammiksi. Vanhimpia ovat olleet rautaiset, itsensä ympäri pyörivät jalat, jotka olivat käytössä jo keskiajalla. Myös puuta ja savea alettiin käyttää materiaaleina, ja aiheina saattoi olla niin karhuja kuin naishahmojakin. Jopa kukkopillinkaltaisia soivia kynttilänjalkoja on tavattu 1800-luvulta. Joulukuusiin kynttilät päätyivät tarinan mukaan Martti Lutherin myötä; kun uskonpuhdistaja näki tähtitaivaan kimaltelevan puun lehtien lävitse, hän halusi ikuistaa tuon näyn kuusen kynttilöillä. Tarinaa tai ei, varhaisimpia todisteita joulukuusen esiintymisestä on kuva Martti Lutherista perheensä kanssa joulupuu vierellään.

Suuressa määrin kynttilöitä poltetaan joulun lisäksi nykyisin pyhäinpäivänä haudoilla. Sankarihaudoille ensimmäiset kynttilät ilmestyivät 1950-luvulla, ja ensimmäinen tieto hautakynttilästä on vuodelta 1921, jolloin Helsingin Vanhalla hautausmaalla poltettiin kynttilää nuorena kuolleen tytön muistoksi. Jo varhaiskeskiajalta lähtien päivää on vietetty marttyyrien muistopäivänä ja 1800-luvulla se sai varsinaisen vainajien muistamisen merkityksen. Pyhäinpäivä on kuitenkin sekoittunut huomattavasti vanhempaan perinteeseen, joka pohjautuu Mikkelinpäivän viettoon. Mikkelinpäivä, vanha vuodenvaihde ja elonkorjuujuhla on paitsi sekoittunut vainajien liikkumisen ts. pyhäinpäivän kanssa, se on myös sellaisenaan ollut vaarallista aikaa. Vuodenvaihde on ollut välitila, kriittinen jakso, kun edellisen ja uuden vuoden kohdatessa totutut kaavat ja elämänrytmit eivät päde. Silloin myös demonit ja muut pahat henget ovat olleet otollisimmillaan, ja tulen merkitys niiltä suojelevana voimana on korostunut. Ympäri Suomen on kokoonnuttu kekritulille ja ennustettu tulevan vuoden menestystä esimerkiksi poltettavien maatalousvälineiden palamisesta. Tulet ovat luoneet turvaa pahoja henkiä vastaan ja samalla koonneet kyläyhteisön juhlistamaan vuodenvaihdetta ja satokauden päättymistä. Kekrijuhlan monet vuodenvaihteeseen liittyvät käytännöt ovatkin siirtyneet suoraan kristilliseen jouluun.

Kalenterivuoden mukaan katsottuna kynttilöiden käyttö painottuu Suomessa voimakkaasti talvikauteen. Tämän pohja on jo esikristillisellä ajalla, jolloin kynttilöiden tilalla poltettiin usein kylän yhteisiä tulla. Tuli on kaiken kaikkiaan ollut kautta Euroopan yksi yleisimmistä pahan karkotus- ja riittikeinoista ja tällaisena elementtinä se on kriittisinä aikoina kuten vaikeina talvina toiminut taikakeinona pahaa vastustettaessa. Tuli on suomalaisessa uskomusjärjestelmässä ollut väkevä, ts. se on raudan, rikin, kirkkomaan ja karhunkynnen tavoin sisältänyt väkeä, voimaa. Esimerkiksi karja on voitu suojata keväällä laitumelle laskettaessa, kun kytevä taula on kierrätetty sen ympäri. Samoin kalmistosta palattaessa tulen läpi loikkaaminen on puhdistanut kalmalta. Tulen merkitys on kaiken kaikkiaan ollut vanhassa yhteisössä suuri, sillä elämän jatkuvuus on kaskiviljelyn ajalta asti pohjautunut sille. Tältä pohjalta selittyvät myös pääsiäis- ja juhannuskokot, vaikka ne sittemmin ovatkin saaneet kristillisen sisällön. Kristillisten ja pakanallisten ainesten sekoittuminen onkin ollut tiivistä, eikä monista vuotuisjuhlista ja niihin liittyvien tullen käyttötarkoituksista ole helppo selvittää alkuperäisiä aineksia. Myös kristinusko on ottanut tuli- ja kynttiläsymboliikan tehokkaasti käyttöönsä; niin kiirastuli kuin adventtikynttilöiden mukana kasvava valokin ovat kristillisiä muistumia tulen väkevyydestä.

Joulun ja vainajien muistopäivän tai kekrin lisäksi vuoteen mahtuu monia päiviä, jolloin kynttilöitä poltetaan. Lucian-päivän vietto alkoi saksalaisesta vaikutuksesta 1646 ja varsinaista kynttilänpäivää vietetään 2. helmikuuta. Tälläkin juhlalla on ollut tärkeänä elementtinä tulen puhdistava vaikutus. Euroopassa esiintyi kynttilöin valaistuja puhdistus- ja sovitussaattoja, joilla sekä valaistiin menehtyneiden tietä tuonpuoleiseen että puhdistettiin odottavia äitejä pahuudesta. Alunperin kynttilänpäivän nimi olikin Marian puhdistumisen päivä, kun paavi Gelasius 490-luvulla pyrki luomaan saattueiden tulille kristillisen merkityksen. Päivää alettiin viettää Marian kirkossakäynnin kunniaksi ja samalla muistutettiin symbolisesti, kuinka valo on ilmestyvä pakanoille. Suomen kirkkolakiin kynttilänpäivä merkittiin vuonna 1571.

Vaikka kynttilän leviäminen on Suomessa ollut pitkälti kiinni ihmisten varallisuuden kasvusta ja siten niiden todellinen läpimurto on tapahtunut vasta 1800-1900-luvuilla, on kynttilä ehtinyt kerätä runsaasti merkityksiä ja käyttötapoja. Toisaalta kynttilät ovat olleet tunnettuja mm. kirkon kautta, ja jo 1589 tiedetään Kangasalla määrätyn kynttiläveron talollisille. Kehitys Länsi-Suomessa on ollut nopeampaa kuin idässä, mikä ilmenee mm. siinä, että Itä-Suomessa päreiden käyttöä jouduttiin valtion taholta rajoittamaan 1810. Päreet kiellettiin ulkotöissä palovaaran takia ja jokaiseen taloon oli hankittava oma lyhty. 1900-luvulla kynttilöiden käyttö on sähkövalon ja lämmityksen myötä saanut uusia piirteitä. Elävä liekki on tullut yhä enenevässä määrin juhlistavaksi tekijäksi, vaikka tulen ja kynttilän uskonnolliset arvot ovat ainakin tietoisuudestamme suurelta osin karisseet. Uskonpuhdistuksen jälkeen kynttilöiden voimaa koetettiin lisäksi kirkon puolesta heikentää, ja kynttilän katsottiin olevan vain symbolinen muistutus Jeesuksesta, todellisesta valosta. Mutta tuliperinne jäi elämään. Vihitty kynttilä lapsivuoteessa makaavalle ja pääsiäisyönä navettaan palamaan jätetty kynttilä pitävät pahan poissa. Kynttilän kauneus, arvokkuus ja sen väkevä elävä tuli kannattelevat traditiota vielä 2000-luvullakin.


Kirjoittanut
Kaisa Nissi

Lähteet
Jaakkola, Kaisu 1977. Muuttuva joulu. Kansatieteellinen tutkimus. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Karjalainen, Sirpa & al (toim.) 1989. Uusi ajantieto. Helsinki: WSOY.

Sarmela, Matti (toim.) 1994. Suomen perinneatlas. Suomen kansankulttuurin kartasto. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura.

Sirelius, U. T. 1989: Suomen kansanomaista kulttuuria. Esineellisen kansatieteen tuloksia. Helsinki: Erika kirjat OY.

Vilkuna, Kustaa 1981. Vuotuinen ajantieto. Helsinki: Otava.


top