top

Oljen perinteisiä käyttötarkoituksia

Olki, viljan korsiosa on viljanviljelyssä jyvien välttämätön oheistuote. Olki ei kuitenkaan entisajan maataloissa ollut hukkatuote, vaan sillä oli monia tärkeitä käyttötarkoituksia ennen kaikkea karjanhoidossa, mutta myös monessa muussa, myös käsitöiden materiaalina. Vaikka oljen merkitys onkin välillä maataloudessa vähentynyt on nykypäivänäkin oljelle löydetty käyttömahdollisuuksia. Aiemmin olkeen on liitetty myös erilaisia uskomuksia. Usein olki on symboloinut tulevan vuoden satoa. Tähän liittyy laajalle levinnyt tapa viljaa leikattaessa jättää viimeinen lyhde peltoon "Pellonpekolle", jotta tämä soisi seuraavaksikin vuodeksi hyvän sadon. Jouluisin puolestaan linnuille annettiin oma lyhde, jotta linnut jättäisivät seuraavan kesän jyvät rauhaan. Erityisen paljon olkiin liittyviä uskomuksia löytyy jouluperinteestämme.

Aiemmin oljella oli merkittävä tehtävä karjanhoidossa. Sitä käytettiin paitsi alusena myös karjan ruokinnassa. Ennen kuin heinää alettiin yleisesti viljellä, ei luonnonniityiltä ja rannoilta niitetty heinä tahtonut riittää talven yli hevosillekaan. Hevosille pyrittiin kuitenkin syöttämään heinää läpi talven, lehmät eivät ole rehunkäytöltään yhtä vaativia joten ne sen sijaan saivat tyytyä olkeen, jota syötettiin syksystä alkutalveen. Hevosille olkea syötettiin silppuna, jossa oli joukossa ruumenia ja jauhojakin. Lehmille oljet syötettiin yleensä pitkinä. Aina ei olkikaan meinannut riittää ruuaksi ja joskus jouduttiinkin purkamaan rakennusten olkikattoja lehmän hätärehuksi. Onpa silpuksi hakatuista, kuivatuista ja jauhetuista oljista valmistettu joskus hätäleipää ihmisillekin. Tällainen olkileipä on kuitenkin ihmisravinnoksi kelvotonta, suorastaan vaarallista suolistolle. Eläimille syötetty olki on yleensä ollut kauran olkea, joka on pehmeää eikä pistele ruuansulatuselimistössä. Maaseudulta olkea myytiin myös kaupunkeihin, jossa sillä pitkään oli samantyyppistä käyttöä kuin maaseudulla, pidettiinhän Suomessa kaupungeissakin pitkään karjaa.

Vaikka Keski-Euroopassa niin tavalliset olkikatot, eivät meillä yhtä yleisiä ole ollutkaan, on Suomessakin käytetty olkea kattojen rakennusmateriaalina. Meillä olkikattoja ei kuitenkaan yleensä ole tehty asuinrakennuksiin, vaan lähinnä riihiin, saunoihin ja latoihin. Olkikatto on länsisuomalainen rakennustapa, Keski-Suomesta itään olkikatot esiintyvät vain tilapäisesti. Olkikatto on Länsi-Suomessa tunnettu 1600-luvulta lähtien ja ne säilyivät melko tavallisina aina 1800-luvun loppupuolelle.

1800-luvulla oljesta alettiin tehdä käyttöesineitä, kuten hattuja ja koreja, aina myyntiinkin saakka. Porvoon seudulla, etenkin Ilolan kylässä, oli jo 1800 luvulla syntynyt olkiesineiden teollista tuotantoa. Olkiesineisiin tarvittavien olkipalmikoiden tekijät myivät talvella punomansa palmikot keväisin kuosiompelijoille, jotka ompelivat niistä hattuja Helsingin ja Porvoon liikkeisiin. Vuonna 1890 Ilolaan perustettiin Porvoon Olkihattutehdas edistämään paikkakunnan olkiteollisuutta. Tehtaan taidokkaasti tehdyt hatut valmistettiin valkaisemalla oljet ensin auringossa tai rikillä. Sitten ne palmikoitiin viiden tai seitsemän oljen palmikoiksi, jotka litistettiin ja ommeltiin sitten hatuiksi. Olkihatut poistuivat muodista 1920-luvulla ja Porvoon olkihattutehdas lopetti toimintansa 1925. Osa Ilolan työntekijöistä jatkoi työtään valmistaen muita olkituotteita, kuten joulukoristeita, koreja, liinoja ja laukkuja.

1900-luvulla maatalouden koneistuminen ja uudet keksinnöt vähensivät oljen käyttöä maataloudessa. Viljelty heinä, teolliset rehut ja AIV rehu ovat syrjäyttäneet oljen karjan ruokinnassa. Lisäksi viljalajikkeiden jalostuksen tuloksena viljalajikkeista on tullut lyhytkortisempia. Oljelle on kuitenkin pyritty löytämään uusia käyttötarkoituksia. Huonosti sulavana ja vain vähän valkuaista sisältävänä olkea ei enää juurikaan käytetä rehuksi, vaikka sen rehuarvoa voidaankin kemiallisesti parantaa. Sen sijaan olki sopii hyvin mansikkapeltojen kateaineeksi ja kotieläinten kuivikkeiksi. Olkea voidaan käyttää myös polttoaineena, mutta oljen yleistymistä polttoaineena on haitannut se, ettei markkinoilla ole ollut sopivia polttokattiloita.


Kirjoittanut
Kaisa Nissi

Kirjallisuutta
Harva, Uno 1948: Suomalaisten muinaisusko. Porvoo. WSOY. s. 397-425

Mäkinen, Airi 1984: Ilolan olkityöt niitä yhteistä on kesäisillä olkihatuilla ja joululla. Kotiteollisuus 6/84. s. 25

Orava, Reijo 1980: Oljen korjuu ja käyttö maatiloilla. Helsinki. Suomen itsenäisyyden juhlavuoden rahasto.

Vuorela Toivo 1977: Suomalainen kansankulttuuri. Porvoo. WSOY. s.218, 278, 411


top