Pirjo Korkiakangas
Lapsuuden muistelu

Muisti on satakorvainen, tuhatsilmäinen, ja sen useimmat silmät ovat kiinni, koska on katsottava eteenpäin. Mutta aina välillä jokin muistin silmistä aukeaa yllättäen ja silloin näkee tapahtumia menneisyydestä kuin ne tapahtuisivat nyt, ja kaikki on elävää ja lähellä, ja sinä tunnet voivasi palauttaa mieleesi minkä tahansa hetken lapsuudesta milloin vain haluat. Mutta niin ei ole, muistilla on oma tahto, se on kuin meihin kas-vanut toinen olento, kuin kaksoisolento joka kulkee rinnallamme ja joskus tekee meil-le palveluksia, joskus pettää meidät. Se on kuin etiäinen joka kulkee takanamme. Yht-äkkiä se kaappaa meidät syliinsä ja tanssittaa meitä pillinsä mukaan, ja kun se taas jättää meidät, ihmettelemme vain, mistä tämä surumielisyys tai mistä tämä turvallisuus ja lämpö. Hallitsemattomuudessaankin se luo verkoston joka pitää elämää koossa, vaikka se lopulta olisi hauras ja repeilevä kuin äidin huolella säilytetty morsiushuntu, jonka me lapset hellästi ja varovasti nostimme esiin kellastuneesta laatikosta. (Eeva Kilpi 2001, 369.)


Muisti on erottomasti osa inhimillistä elämää ja muisteleminen yksi keino menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ymmärtämiseksi. Muistelu lujittaa identiteettiä ja muistelulla luodaan käsitystä omasta elämänkulusta; usein muistellessa elämästä rakennetaan ajallisesti etenevä ja jäsentynyt jatkumo, joka koetaan todelliseksi ja sellaisenaan tapahtuneeksi. Tapahtumat, joita omaelämäkerrallisesti muistellaan, on koettu itse, niissä on oltu jollakin tavoin osallisina tai ne ovat koskettaneet itseä. Useimmiten omaa elämäänsä muisteleva tai elämästään kertova on aikuinen, jonka sen hetkisen elämäntilanteen ja elämänkulun tulkintojen keskeiset juonteet jäsentävät muistelua. Aikuinen muistelee lapsuuttaan omasta perspektiivistään suhteuttaen muisteltuja tapahtumia ja asioita muisteltuun aikaan, muistelun aikaan sekä elämän varrella kertyneisiin tietoihin ja kokemuksiin. Nykyhetki heijastuu siis monin tavoin muistoihin ja vaikuttaa muistettuun menneisyyteen.

Yläkuvassa Jyväskylän Seminaarin tyttöharjoituskoulun opettajatar Viivi Särkkä havainnollistaa oppilaille ja opetusharjoittelijoille mallityön avulla opetettavaa asiaa vuonna 1914. Kuva Jyväskylän yliopiston museo.

Muistelu liikkuu menneessä, mutta tapahtuu nykyisyydessä, ”koska on katsottava eteenpäin”, kuten alun sitaatissa kirjailija Eeva Kilpi viisaasti toteaa. Muistellessa risteillään jatkuvasti muistellun ajankohdan ja muisteluhetken välillä; silloin ja nyt muokkaavat sitä, mitä muistamme ja miten muistelemme. Muistellut asiat tapahtuivat silloin, ehkä aivan toisenlaisessa ympäristössä ja toisenlaisessa ajassa kuin nyt, jolloin niitä muistelemme. Omaelämäkerralliset lapsuusmuistot kertovat ajasta ja tapahtumista, joihin emme voi enää palata niin, että kokisimme ne aivan samoin kuin lapsina ollessamme. Emme voi muuttua jälleen lapsiksi, saati sukeltaa menneeseen lapsuuteemme lapsen tuntemusten ja ajatusten tasolla. Muistilla on ”oma tahto” se on kuin ”etiäinen, joka kulkee takanamme”.

Muistettuun lapsuuteen kuuluu yhtenä puolena myös muistamaton lapsuus; muistot ensimmäisten elinvuosien henkilökohtaisista tapahtumista ovat painuneet muistamattomuuden hämärään. Parin, kolmen ensimmäisen elinvuoden ajalta aikuinen pystyy yleensä muistamaan ehkä vain joitakin häivähdyksenomaisia tunnelmia tai vaikutelmia. Ensimmäisiä jäsentyneempiä omaelämäkerrallisia muistoja useimmilla ihmisillä on noin kolmesta viiteen vuoden iästä alkaen. Valtaosa varhaislapsuutemme muistoista ei ole itse muistamaamme, vaan on kiteytynyt osaksi omaelämäkerrallista muistiamme aikuisten välittäminä, kun niitä on yhdessä muisteltu tai kun aikuiset ovat niistä muistuttaneet tai kertoneet. ”Kun opin puhumaan, minä yritin opettaa häntä [äitiä] lausumaan nimeni hellästi. Älä sano EEVA, sano Ee-eva-aa, on äiti kertonut minun opastaneen häntä. Yhteen aikaan hän puhui paljon lapsuudestani ja paljon hän olikin merkille pannut. Moni hänen kertomansa asia on elävä kuin muisto tai niin kuin uni jota haluaa tutkia.” (Kilpi 2001, 12.)

Varhaislapsuuden muistamattomuutta on tulkittu monin eri tavoin. Yhtenä tärkeänä tekijänä varhaislapsuuden muistamattomuudelle on aikuisen ajattelun erilaisuus lapsen ajatteluun ja tästä aiheutuva kyvyttömyys löytää aikuisena omasta mielestä varhaisimpia lapsuudenaikaisia kokemuksia. Tällainen tulkinta varhaislapsuuden muistamattomuudesta korostaa lapsuuden muistelun merkitystä eräänlaisena ”kadotettuna paratiisina”, johon aikuisella ei ole enää pääsyä. Eeva Kilpi (2001, 9) on esimerkiksi kuvannut varhaisimmaksi olettamaansa lapsuusmuistoaan seuraavasti:

Ensimmäinen mielikuva on valoa ja senkin minä ikään kuin muistan. Valo siivilöityy valkoista rautasänkyä ympäröivän rypytetyn lohenpunaisen satiinin läpi silmiini ja aistimukseen sisältyy jo hiven tietoisuutta. Herään omassa lastensängyssäni ja minua ympäröi punertavankeltainen valo, jossa on hyvä ja lämmin olla. Myöhemmin opin tuon sanan ”lohenpunainen”; sitä kangasta säilytettiin kauan muistona, se oli himmeästi kiiltävää ja pehmeää ja se korosti valoa samalla kun suojasi.


Koska muisti on olennainen osa ihmisyyttä, on tärkeää, että voimme uskoa muistoihimme, näkevämme ”tapahtumia menneisyydestä kuin ne tapahtuisivat nyt”. Jos näin ei olisi, muistelulla ja muistoilla ei olisi mitään merkitystä elämässämme. Niinpä muistellessamme ja erityisesti muistoista kertoessamme usein ikään kuin varmennamme muistojen todenperäisyyttä joskus muistelukertomuksen kokonaisuuden kannalta merkityksettömiltä vaikuttavilla, mutta muistelun uskottavuuden tunnelmaa lisäävillä yksityiskohdilla. Edellä olevan varhaisimman lapsuusmuiston todentajana on lapsen sänkyä ympäröivä lohenpunainen satiinikangas, jonka läpi siivilöityvä valo ja heräämishetken ”hyvä ja lämmin olo” hahmottuvat kertojan ensimmäiseksi mielikuvaksi lapsuudestaan. Tunne-elämysten ohella muiston todellisuutta vahventaa erityisesti se, että kangasta sittemmin säilytettiin pitkään kertojan lapsuuteen liittyvänä muistona.

Monet myöhempien elinvuosien, kouluikäänkin liittyvät, lapsuusmuistot ovat luonteeltaan episodisia välähdyksiä tuon ajan tapahtumista ja kokemuksista. Muistot voivat hetkellisesti palauttaa muistelijan tapahtuman yhteydessä kokemiinsa tunnetiloihin; esimerkiksi ilo, suru, pelko, onnellisuus tai katkeruus häivähtävät muisteltaessa aidon tuntuisina muistelijan mieleen. Tunnetiloihin eläytymisen ohella tällaisiin eloisiin lapsuusmuistoihin, samoin kun yleisemminkin eloisiin muistoihin, voi liittyä visuaalisia mielikuvia sekä muitakin aistimuksia muistellusta tilanteesta.

Muistelulle on ominaista katsominen taaksepäin nimenomaan siten, että elämänkulun tapahtumat ja käänteet, lapsuuden osalta vahvimmin muistiin jääneet, tuntuvat liittyvän toinen toisiinsa ja olevan seurausta toinen toisistaan. Lapsuutta omana erillisenä elämänvaiheenaan muistellaan usein kuitenkin yksittäisinä, fragmentaarisina episodeina. Lapsuus hahmottuu siis erillisten muisteltujen episodien kautta, joita tosin usein tuntuu yhdistävän jokin perussävy. Taaksepäin elämää katsottaessa projisoituu yksittäisiinkin pikku episodeihin omasta mielestä elämää hallinnut perussävytys. Eeva Kilpi kertoo teoksessaan, kuinka hän lapsena sisarensa kanssa katseli kauhusta jähmettyneenä Suomen Kuvalehden kevätnumeroa, ”jonka kannessa jättiläismäinen tykki sojottaa kohti taivasta kuin aikoisi tappaa kaikki maailman muuttolinnut” ja jatkaa:

Vuosi on 1938. Minä olen täyttänyt helmikuussa kymmenen, sisareni on neljän vanha. Tämä kuva jonka muistan lapsuudestani ja jonka olen nyt hankkinut käsiini kuudenkymmenen vuoden jälkeen todistaa, että olen kärsinyt sodan pelosta jo paljon ennen kuin sota meidän kohdallamme alkoi. Se on synkistänyt varhaislapsuuttani, se on varjostanut aikaa jota olen pitänyt onnellisena sieluni vastaväitteistä huolimatta. Se on muodostanut sinne rakenteita, joista olen varmaan kärsinyt koko elämäni. Ja koska minä olen kärsinyt niistä, niistä ovat joutuneet kärsimään myös läheiseni. Sodan pelko kulkee aaltoina, maininkeina, vuorovetenä sukupolvesta toiseen ja tekee tuhojaan silloinkin kun sodan hirmumyrsky ei ole vielä alkanut ja vielä silloinkin kun se on jo pyyhkinyt yli ja luullaan, että se on ohi.” (Kilpi 2001, 303–304.)


Lapsuuden muistelu on tunnelataukseltaan usein nostalgista. Lapsuudessa elämä näyttäisi olleen yksinkertaisempaa, parempaa ja aidompaa kuin muistelun hetkellä tai myöhemmän elämän aikana. Lapsuuden muistoista puhutaankin usein arvioimalla muisteltuja asioita suhteessa muisteluaikaan, etsitään esimerkiksi kaikupohjaa entisen vertailemiselle nykyhetkeen. Ikääntymisen myötä muistelu yleensä lisääntyy, ja muistoissa voivat alkaa korostua omaa lapsuutta ja lapsuuden aikaista elämäntapaa idealisoivat piirteet. Toisaalta muistelua kannattelevana voi olla myös se ristiriita, joka syntyy, kun omaa lapsuutta vertaillaan käsityksiin ja näkemyksiin muisteluhetken lapsuudesta. Aika tyypillistä onkin, että muistellessa omaa lapsuuden aikaa, sen ilmapiiriä ja lapsuuden elämisen edellytyksiä tai puutteita käytetään joko menneen tai nykyisyyden eettis-moraalisen arvioinnin perustana.

Toisaalta lapsuusmuistoja, kuten muistoja yleensäkin, tulkitaan elämänkulun aikana uudelleen, uusissa tilanteissa ja uusien elämänvaiheiden yhteydessä. Kun oma elämäntilanne tai ympäröivä maailma on olennaisesti muuttunut, lapsuusmuistoista voi tulla jopa eräänlainen psyykkinen turvallisuustekijä. Muistoista haetaan turvaa nykytilanteelle, joka tuntuu joiltakin osin vaikeasti hallittavalta. Omaa elämää otetaan tavallaan haltuun ikään kuin palaamalla muistelussa turvalliseksi mieltyvään lapsuuteen. Muisti on Eeva Kilven sanoin luonut ”verkoston, joka pitää elämää koossa, vaikka se lopulta olisi hauras ja repeilevä kuin äidin huolella säilytetty morsiushuntu”.

Lapsuuden rajaaminen selkeästi erottuvaksi elämänvaiheekseen ei ole itsestään selvää tai yksiselitteistä. Usein lapsuutta hahmotetaan elämänvaiheena, johon olennaisesti kuuluu valmistautuminen tulevaan: kasvaminen yhteiskuntakelpoiseksi aikuiseksi. Etenkin nykyisin lapsuudesta nuoruuteen ja edelleen aikuisuuteen siirtymisen kokeminen ja tiedostaminen on hämärtynyt. Nopeat kulttuuriset ja yhteiskunnalliset muutokset kuten koulutuksen pidentyminen ja informaatioteknologian monipuolistuminen ja yleistyminen vaikeuttavat lapsuuden hahmottamista ja kokemista erillisenä elämänvaiheenaan. Ei ole yksiselitteisen selvää tai kulttuurisesti määriteltyä ja yhteisesti hyväksyttyä käsitystä siitä, milloin tai mihin lapsuus katsotaan päättyneeksi. Käsitykset siitä, milloin lapsuus loppui, ovat paremminkin hyvin yksilöllisiä tuntemuksia ja pohjaavat henkilökohtaisiin kokemuksiin.

Suomalaisessa kansankulttuurissa lapsuudesta nuoruuteen siirtymisen merkkipaaluna pidettiin rippikoulun suorittamista, tosin silloinkin lapsuuden kokemuksellinen päättyminen oli monisyinen, elinolosuhteista riippuva ja muokkautuva. Rippikoulu oli kuitenkin yhteisöllisesti ja yhteiskunnallisesti hyväksytty, rituaalistettu raja lapsuudesta nuoruuteen; itse asiassa se oli avaamassa porttia myös aikuisen statukseen siirtymisessä. Rippikoulun läpäistyään nuoreen kohdistui jo monia aikuiselämään kuuluvia velvoitteita ja velvollisuuksia, ja ennen kaikkea hänellä oli tämän jälkeen lupa avioitua. Velvoitteista yksi oli vastuunkantaminen itsestä, vaativimmillaan nimenomaan omasta elannosta huolehtiminen. Siirtymä lapsuuden ja aikuisuuden välillä oli kuitenkin liukuvaa, hyvinkin yksilöllisten kokemusten ja elämänolosuhteiden määrittelemää aikaa.

Myös monet lapsuuteen liitetyt uskomukset ja tavat tähtäsivät perimmältään lapsen tulevaan aikuiselämään, jotta hänestä kasvaisi itsellisesti toimeentuleva ja nuhteettomasti elävä, yhteisönsä tapoja noudattava ja arvoja kunnioittava ihminen. Alkuperältään usein myyttiset uskomukset kehittyivät vähitellen osaksi yhteisöllistä tapakasvatusta. Esimerkiksi lapsen vaatteet voitiin tehdä käytetystä kankaasta, jotta lapsesta tulisi ”vaatteen säästäjä”. Tyttölapsen tulevia käsityötaitoja uskottiin parannettavan nakuttelemalla hänen kynsiään ”liedenreunuskivillä”. Uskomusten oletettu voima piili siinä, että niiden uskoteltiin toimivan yksi yhteen niin, että teko tuotti odotetun tuloksen.

Lapsuusmuistoilla voidaan havainnollistaa myös oman elämänkulun ydinteemaa, jopa niin että jotkut lapsuudesta muistetut asiat saattavat mieltyä eräänlaisiksi oman elämän avainpisteiksi, joiden koetaan vaikuttaneen ratkaisevasti myöhemmän elämänkulun suuntautumiseen. Koetaan esimerkiksi niin, että jokin asia, yksittäinen tapahtuma, taipumus tai piirre lapsuudessa on vaikuttanut selvästi siihen, mikä tai millainen itsestä on tullut ja millaista oma elämä on ollut. Toisaalta, koska lapsuus koettuna ja muisteltuna on muuhun elämänmittaan suhteutettuna varsin lyhyt aika, sen perusrakenne tai -juonne liittyy aikuiselämän muisteluun verrattuna selvemmin tunteisiin, tunnelmiin ja pikku episodeihin. Tapahtumien ketju ei välttämättä asetukaan samanlaiseen loogiseksi koettuun järjestykseen kuin elämän muut ehkä selkeämmin jaksottuvat vaiheet.

Nyt on otettava huomioon että muistini hyppii ja poukkoilee omavaltaisesti. Se on houkutellut minut seuraamaan jotain säiettä aina lapsuuteni päättymiseen eli sotaan saakka, jolloin olin 11-vuotias ja loikkinut siitä elämääni halkovasta rajasta ylikin jopa niihin hetkiin saakka, jolloin pääsin näkemään synnyinseutuni jälleen viidenkymmenen vuoden jälkeen. Muistille on suotava tämä vapaus jonka se joka tapauksessa ottaa. Sillä on oma johdonmukaisuutensa joka ei ole kronologinen vaan – kuten eräs oivaltava kriitikko on huomauttanut – se etsii seurauksille syitä. Se kulkee edestakaisin ja takaperin, pitkin ja poikin, ja palaa monta kertaa lähtökohtaansa kuin verkkoaan kutova hämähäkki, se näyttää olevan eksyksissä ja tekevän turhaa työtä, mutta jonakin hetkenä sopivassa valaistuksessa häilähtääkin koko rakennelma silmänräpäykseksi näkyviin ja mennyt maailma aukeaa joltakin kohtaa eläväksi kokonaisuudeksi josta näkee pienimmätkin yksityiskohdat. (Kilpi 2001, 237.)

Jokaisella ihmisellä on eloisia muistoja oman elämänkulkunsa varrelta. Osa niistä liittyy monia muitakin ihmisiä yhdistäviin tapahtumiin, kuten toisen maailmansodan kokeneiden muistoissa esimerkiksi sodan syttymiseen ja sotatapahtumiin. Monet eloisat muistot ovat hyvinkin yksilöllisiä, omaan elämänkulkuun liittyviä. Eloisat lapsuusmuistot palautuvat usein mieleen jonkin ulkoisen virikkeen herättäminä. Lapsuuden leikkipaikat, valokuvat, esineet tai vaikkapa museonäyttely kirvoittavat mieleemme monenlaisia muistoja erilaisista ihmisistä ja tapahtumista sekä niihin liittyvistä tunteista ja tunnelmista. Museonäyttely, joka käsittelee katsojalle läheisiä asioita, esimerkiksi lapsuutta kuvaavia, herättää katsojan yksilöllisen muistelun ja katsoja tuntee ainakin osittain tavoittavansa menneen lapsuutensa. Kuitenkin se konteksti, jossa katkeransuloisesti tai kaihoten muistellaan, on aivan toinen kuin se, jota museonäyttelyä katsoessa muistoissa ja mielikuvissa uudelleen rakennetaan. Muistot ja tunnelmat ovat sekä tuttuja että vieraita; ne peilaavat sekä nykyhetkeä että mennyttä.


Kaikki artikkelin esimerkit ovat Eeva Kilven 2001 ilmestyneestä muistelmaromaanista Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta.


Kirjallisuutta

Kilpi, Eeva 2001. Rajattomuuden aika. Kertomus lapsuudesta. Helsinki: WSOY.

Korkiakangas, Pirjo 1996. Muistoista rakentuva lapsuus. Agraarinen perintö lapsuuden työnteon ja leikkien muistelussa. Kansatieteellinen Arkisto 42. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Korkiakangas, Pirjo 1997. Lapsuusmuistot omaelämäkerrallisena muisteluna. Villa Rana 1/1997, 14–20.

Korkiakangas, Pirjo 1998. Muisti, muistelu, perinne. Teoksessa: Bo Lönnqvist, Elina Kiuru & Eeva Uusitalo (toim.) Kulttuurin muuttuvat kasvot. Johdatusta etnologiatieteisiin. Tietolipas 155. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 155–176.

Korkiakangas, Pirjo 2001. Esineiden nostalgisoituminen – ylevöityneen, arkisen ja kansanomaisuuden nostalgiaa. Teoksessa: Ilmari Vesterinen & Bo Lönnqvist (toim.) Pandoran lipas. Virvatulia esineiden maailmasta. Tietolipas 179. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 75–101.