1700-luvun alkupuolella oli vielä yleisesti tapana haudata vainajat kirkkoihin lattian alle. Väkiluvun kasvaessa tämä tapa osoittautui vähemmän sopivaksi; paikat täyttyivät ja seurauksena oli muitakin epäkohtia. Sitkeästi kansa kuitenkin piti kiinni vanhasta hautaamistavasta, kun sitä 1700-luvun jälkipuoliskolla ryhdyttiin lopettamaan. Täydellisesti kirkkoihin hautaaminen lakkautettiin vasta vuoden 1822 asetuksella ja vainajia alettiin haudata hautausmaille, jotka olivat kirkkojen ympärillä tai niiden välittömässä läheisyydessä.

Hautausmaille muodostui eriarvoisia hautapaikkoja . Kaikkein arvokkaimpia olivat hautapaikat kirkon sisällä, kirkkotarhassa taas kirkon etelä- ja itäpuolella. Rikolliset, itsemurhan tehneet sekä kastamattomat lapset haudattiin kirkkotarhassa pohjoispuolelle ja mestatut kirkkotarhan ulkopuolelle. siunaamista ja hautaamista varten vainaja pestiin perusteellisesti ja puettiin juhlavaatteisiin.

Kirkkoherra Abraham Indrenius haudattiin vuonna 1780 Keuruun vanhan kirkon lattian alle. Valokuva on otettu vuonna 1926, kun hauta löydettiin kirkon korjaustöiden yhteydessä. Kuva Keuruun seurakunta.


Nykyinen luterilainen hautaustapa on kehittynyt vähitellen 1500-luvun alkupuolelta lähtien. Siinä on keskeinen osa papin toimittamalla ruumiinsiunauksella. Valtaväen ja talollisten siunaaminen ikuiseen lepoon tapahtui tavallisesti kirkossa, köyhät ihmiset siunattiin hautausmaalla avoimen haudan äärellä.

Julkinen eli kunniallinen hautaus suoritettiin vain tavanomaisesti kuolleille, kristillistä elämää viettäneille seurakunnan jäsenille. Häpeällinen hautaus tuli eräiden kirkkokuria vastaan vakavasti rikkoneiden osaksi. Se poistettiin vuonna 1869 kirkkolain muutoksella. Silloin tuli käytäntöön hiljainen hautaus ilman minkäänlaisia juhlallisia hautausmenoja. Se oli vuoden 1869 kirkkolain 88 pykälän mukaan toimitettava, jos vainaja oli kuolleena syntynyt tai kastamatta kuollut lapsi, tuntematon, väkijuomia ylettömästi nauttiessaan kuollut, rikoksen teossa surmansa saanut tai vakain tuumin itsensä surmannut. hiljaiseen hautaukseen kuului ainoastaan hiekan heittäminen arkulle sekä Herran rukouksen ja siunauksen lukeminen. Määräys kumottiin vuonna 1910.

Aikaisemmin kuoltiin yleensä kotona ja vielä 1900-luvun alkupuolella parantumattomasti sairaat siirrettiin usein laitoksista kotiin kuolemaan. Kaupungistumisen ja sairaalalaitoksen voimakas kehitys merkitsivät varsinkin 1950-luvulta alkaen meillä kuolemisen siirtämistä laitoksen seinien sisälle, äkillisiä tapauksia lukuun ottamatta. Aivan viime aikoina on jälleen pyritty tekemään mahdolliseksi odotettavissa oleva kuolema myös kotipiirissä. Sairaanhoitolaitokset ja terveyskeskukset ovat tarvittaessa antaneet apua kuolevan saattohoidossa.

Ruumisarkku tehtiin aikaisemmin omassa talossa tai se teetettiin pitäjän puusepällä. Pitkien ja hankalien matkojen vuoksi saattoväki joutui usein viivähtämään surutalossa pari kolme päivää. Aikaisemmin hautajaisvieraat toivat mukanaan ruokatarpeita. Varallisuuden lisääntyessä aterioinnin järjestäminen vainajan kotitalossa sukulaisille ja vieläpä kyläläisille yleistyi. sittemmin näistä tapahtumista muodostui myös muisto- ja hartaustilaisuuksia. Kuljetukset ja kaikki muut palvelut kuten pitojen laitto on hankittava eri paikoista.

Lähde: Arno Forsius, Hautauskulttuurin vaiheita Suomessa